Englannin kielessä play tarkoittaa näyttelemistä, pelaamista, leikkimistä ja soittamista. Olisiko teatterin kynnys matalampi, jos suomen kielessäkin näyttelijät pelaisivat ja leikkisivät lavalla, pohtii Atte Antikainen, jolle näytteleminen on nimenomaan leikkiä ja peliä.
Teatteria tehdään tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Atte Antikaiselle näytteleminen on leikkiä, yhteismusisointia. Tai vähän kuin pleikkaripeli, joissa roolihahmolla on erilaisia kykyjä, vahvuuksia ja heikkouksia.
Atte Antikaisesta olisi voinut tulla myös ammattirumpali. Siilinjärven Vuorelasta kotoisin oleva nuori mies tykkäsi soittaa bändissä, mutta motivaatiota ei ollut riittävästi päivittäiseen yksinäiseen harjoitteluun, jota ammattilaisuus olisi vaatinut.
Tuleva uravalinta alkoi hahmottua mielessä, kun nuorukainen liittyi näytelmäkerhoon.
– Ensimmäinen fiilis oli, että täällä me teini-ikäiset leikitään ja hupsutellaan, laitetaan hauskat vaatteet päälle ja improvisoidaan. Huomasin myös, että minähän pärjään tässä touhussa ja että minulla voisi olla annettavaa, hän muistelee.
Lopulta näytteleminen ja bändissä soittaminen eivät ole Aten mielestä kovinkaan kaukana toisistaan.
– Näyttämöllä on bändi, kehot instrumentteinaan. Välillä soitetaan yhdessä, välillä jollakin on soolo ja toiset komppaavat taustalla.
Lisäbuustia aamuvuoroista
Ensimmäisellä Teatterikorkeakoulun hakukerralla Atte pääsi viimeiselle kierrokselle, mikä antoi uskoa tulevaan. Armeijavuonna pääsykokeisiin valmistautuminen oli vaikeampaa, eivätkä ovet kouluun avautuneet vielä silloinkaan. Armeijan jälkeen Antikainen työskenteli Prismassa.
– Purin kuormia hyllyyn ja olin välillä kassalla. Muistelen lämmöllä erityisesti joulun ja juhannuksen kaltaisia sesonkeja, viihdyin siinä hullunmyllyssä. Kun ajoin neljän-viiden aikaan aamuyöstä kaupalle, mietin, että ne ovat kovia tekijöitä, jotka tätä tekevät vuodesta toiseen. Mutta itse halusin jotakin muuta ja sain siitä oivalluksesta lisäbuustia pääsykokeisiin.
Kolmantena hakukeväänä Atte pääsikin opiskelemaan Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmaan (Näty).
– Näty ja Tampere sopivat kaltaiselleni maalaispojalle hyvin ja viihdyin siellä erinomaisesti opiskeluvuodet.
Tukijoukot lähellä
Valmistuessaan vuonna 2019 teatteritaiteen maisteriksi hän työskenteli jo täyttä höyryä Kuopion kaupunginteatterissa. Paluu Kuopioon oli monien tekijöiden summa. Merkityksetöntä ei suinkaan ollut se, että Savossa tukijoukot olivat lähellä.
– Meillä on vaimoni kanssa 3- ja 5-vuotiaat lapset. Iso kiitos puolisolle siitä, miten häneltä on löytynyt ymmärrystä työasioihin. Täytyy sanoa, että hyvän aisaparin olen itselleni löytänyt. Vaimoni on pianonsoiton opettaja, joten välillä hänelläkin on iltatöitä. Siksi on ollut hyvä asua täällä, missä suku ja apu ovat tarvittaessa lähellä.
Toistaiseksi perheen asemapaikka on siis Kuopiossa. Tulevaisuus on kuitenkin avoin.
– Ei meillä ainakaan ole mikään kiire pois. Täältäkin käsin pystyy tarvittaessa tekemään produktioita muuallakin. Pyrin pitämään kaikki mahdollisuudet avoimena ja keskittymään tähän hetkeen. Tulevaisuutta on turha jossitella liian pitkälle.
Pleikkaripelit teatterilla
Näyttelijän työpäivä jakaantuu usein kahteen osaan. Harjoituksiin aamulla ja toisiin harjoituksiin tai näytökseen illalla. Välillä on aikaa levätä. Aina Atte ei kuitenkaan poistu teatterilta, vaan viettää päivän vapaat hetket työkaverinsa Santeri Niskasen kanssa, johon hän tutustui jo Tampereen näyttelijäntyön laitoksella.
– Tauolla pelaamme pleikkaria, hengailemme, käymme ehkä hakemassa ruokaa tai kävelyllä. Usein tulee myös juteltua meneillään olevista töistä ja rooleista.
Vaikka harrastuksesta on tullut ammatti, Antikainen haluaa edelleen pitää kiinni ensimmäisestä mielikuvastaan: pohjimmiltaan näytteleminen on leikkimistä.
– Tätä työtä pitää tehdä tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Joskus muistutan itseäni siitä, että aikuiset ihmiset tässä leikkivät yhdessä ja toiset ihmiset tulevat sitä katsomaan ja kokemaan samalla jotakin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin näyttelemistä pelleilynä. Mutta on tärkeää, että pystyy säilyttämään tietyn keveyden tekemisessä, Atte pohtii.
Harjoitusten ja esitysten välillä Atte Antikainen rentoutuu muun muassa pleikkaria pelaamalla.
Monipuolisten roolien mies
Hän on kiitollinen siitä, että on saanut Kuopion kaupunginteatterissa vastuuta ja monipuolisia, isoja rooleja tehtäväkseen. Erityisesti mieleen on jäänyt viime syksynä esitetty Sademies, jossa hänet nähtiin Charlie Babbittin roolissa.
– Siinä minulla oli ylivoimaisesti eniten tekstiä ja olin näyttämöllä käytännössä koko ajan. Se oli siis työmäärältään iso kakku. Puntti Valtonen toisen pääosan esittäjänä oli minulle hyvä tutkapari. Puntti on paitsi tosi kiva kollega myös utelias kuin pikkulapsi. Jatkuvasti hän sparrasi minuakin miettimään, että voisinko tehdä jonkun asian lavalla vielä toisella tavalla. Toivon, että sitten kun minulla on yhtä mittava ura takana kuin Puntilla, olen onnistunut säilyttämään samanlaisen uteliaisuuden tekemisessäni.
Isojen roolien lisäksi Antikainen arvostaa myös sivurooleja. Niissä on usein mahdollisuus irrotella eri tavalla, käyttää koko energiansa pienemmässä pätkässä.
– Pienempiä rooleja tehdessä ehtii myös paremmin tarkkailla, mitä muut tekevät. Siinä oppii todella paljon itsekin.
Teatteri on peliä
Parasta aikaa Antikainen nähdään suuressa ja haastavassa roolissa Hiiriä ja ihmisiä -näytelmän Lennienä. Näytelmän ohjaa kaupunginteatterin johtaja Tommi Auvinen.
– Meillä on Tommin kanssa kanavat hyvin auki ja yhteistyö toimii. Hän pitää huolta ja kyselee, miten menee ja miltä tekeminen tuntuu.
Kesän lähestyessä myös polte musisointiin yltyy. Vaikka Antikaisesta ei tullutkaan ammattirumpalia, mahtuu kesiin aina muutama keikka Kaksinen-yhtyeen kanssa. Musiikkitaustasta on hyötyä myös näyttämöllä. Niin kuin myös pelimaailmasta.
– Näytelmissä ja pleikkaripeleissä on samankaltaisuutta. Rooliakin voi lähteä rakentamaan pelihahmona. Kuten peleissä, näyttämölläkin hahmolla on tiettyjä kykyjä ja ominaisuuksia. Ja itse saa olla vähän aikaa se henkilö. Se on sitä teatterin leikkiä!