Kateus on ihmisen perusominaisuuksia. Aika ajoin se pirulainen nostaa päätään ja omalla kohdallani niin käy ennen kaikkea erään tietyn asian äärellä: voi ryökäs, miten kadehdinkaan heitä, jotka osaavat remontoida ja nikkaroida.
Kun joku tuttu, puolituttu tai tuntematon kehuu tehneensä omine voimineen talon, kesämökin, terassin tai ihan vaan vaikka pikkuremontin, niin kyllä minua nielettää. Minä kun en saa lyötyä naulaa suoraan, ruuvien kannat porailen pyöreiksi ja tapettia laittaessa onnistun levittämään liisteriä enemmän parketille kuin seinille.
Esimerkkejä olisi paljon, mutta kaikkien kertomiseen ei riitä merkkimäärä enkä ilkeä kaikkia tahvoilujani julkisesti julistaakaan. Mutta yhdestä tapauksesta kerron.
Eräitä vuosia sitten kyllästyin puutarhakalustoomme. Minusta kyseinen kokoonpano oli tympeän näköinen, mutta koska se oli ehyt, päätin tuunata setin silmänimukaiseksi.
Kaksi päivää ja melkein kaksi yötä minä hioin, maalasin ja sotkin kahdet hyvät kolitsihousut käsittelyaineilla siihen kuntoon, että ne näyttävät vielä tänäkin päivänä pahasti ripuloineen käyttäjän kintuista heitetyiltä.
Urakan valmistuttua katselin työni tuloksia. Ensimmäisen vartin syynäilin ihaillen. Sitten annoin totuudelle periksi ja ihmettelin tuntikaupalla, kuinka olin saanut muutettua jo lähtökohtaisesti tylsännäköisen kaluston niin hirvittävän rumaksi sekä turmeltua sen kaikki puuosat pilalle.
Remontoimani kalusto palveli yhden kesän. Syksyllä se lähti jäteasemalle. Olisi joutanut jo aiemmin, mutta tarvitsin suvellisen aikaa ennen kuin myönsin itselleni julkisesti, jotta sätös mi sätös. Timpuriksi en silläkään kertaa oppinut.
Mutta sen opin, että rakennus- ja timpraamispuolella itsestään liikaa kuvitteleva tölhö voi saada aikaan sellaista vahinkoa, jota ei pahimmillaan saa fiksattua kuntoon paraskaan ammattilainen. Se on ollut ihan hyvä oppi se. Ja sen ansiosta olen huomannut, että kateuskin voi olla ihan semmoista hyvälaatuista.
Ihailevaa suorastaan.
Antti Heikkinen
Monitoimimies